Tikkakosken Ampujat ry on perustettu vuonna 1964. Tälle sivulle kerätään yhdistyksen historiaa.

Muistelua Tikkakosken Ampujat ry:n alkutaipaleelta 60 vuoden takaa

Tämän historiikkiluonnoksen kokoamisessa ei ole käytetty seuran arkistoja eikä muitakaan lähdetiedostoja. Tulos perustuu perustamiskokouksessa mukana olleen Seppo ”Sami” Hakalan vuosien varrella kertomaan. Tosin huhtikuun alkupäivinä 2024 Juhani Öhmanin toimeksiantona vietimme Samin kanssa kahdestaan muutaman illan muistellen seuran perustamistapahtumia ja sattumuksia seuran alkutaipaleelta.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen – sanonnan mukaan voidaan sanoa, että aika oli kypsynyt ampumaharrastuksen uudelleen elvyttämiseen 1960-luvun Keski-Suomessa – ehkä koko maassakin. ”Suuresta ampumamaaottelusta” alkoi olla piankin 20 vuotta. Oman kauhansa keittoon työnsi tulisieluinen ampumaurheilun puolestapuhuja, maanmittausinsinööri ja reservin kapteeni Tatu Kivinen, joka oli kaakonkulmilta siirtynyt Jyväskylään ja sittemmin Saarijärvelle. Tuolloin Keski-Suomessa taisi olla vain Keski-Suomen Ampujat Jyväskylässä (1920), Keuruun Seudun Ampumaseura (1958), sekä Karstulan Ampuma ja Metsästysseura (1958).

Vuosikymmenen puolivälin tienoilla (1964) Tatu Kivinen oli mukana perustamassa ampumaseuroja ainakin, Lievestuoreelle, Luhankaan, Pihtiputaalle, Saarijärvelle, Tikkakoskelle ja Viitasaarelle. Perimätiedon mukaan Tatu tarjosi muutakin kuin lämmintä ”kättä ja myötätuntoa” osallistumalla seurojen perustamiskokouksiin ja liittymällä seurojen ainaisjäseneksi ja maksamalla seuroille sääntöjen mukaisen 20-kertaisen jäsenmaksun toiminnan käynnistämisen alkupääomaksi!

Toinen merkittävä sysäys ampumaseuran perustamiseksi Tikkakoskelle juuri tuolloin tuli siitä, että Ilmavoimien Viestipataljoona siirtyi varuskuntaan Hämeenlinnasta elokuun lopulla 1963. Varuskunnassa palveli Hämeen Lennostossa ammunnan ja sotilaspartio-hiihdon maailmanmestari ja olympiavoittaja Vilho Ylönen, joka esimerkillään oli innostanut ammunnan pariin muun muassa myös maailmanmestariksi yltäneen Antti Tyrväisen. Seppo Hakala siirtyi pataljoonan mukana täydentämään edellä mainittujen ja Pentti Marjasen kanssa kiväärijoukkuetta, aluksi kansallisissa mestaruuskilpailuissa.

Seuran perustamiskokous pidettiin Samin mukaan jo syksyllä 1963, eli perustellusti voitaisiin päivää pitää virallisena perustamispäivänä, vaikka yhdistysrekisteriin yhdistys on kirjattu vasta vuonna 1964! Kokouksen puheenjohtajana toimi Veikko Stark. Kokoukseen osallistuivat muun muassa Hämeen lennostossa palvelevat Vilho Ylönen, Antti Tyrväinen, Kauko Saari ja Heikki Kortesmaa, ensimmäiset ainaisjäsenet maanmittausinsinööri Tatu Kivinen, pankinjohtaja Lasse Ahokas ja Seppo Hakala, sekä Tikkakoski Oy:n asesuunnittelija Toivo Pirttimäki

Ratatilanne ei aktiivisia harrastajia kaikilta osin tyydyttänyt. Niinpä Sami rakensi länsirannan huoltorakennuksen hiekkamonttuun Kaposenmäkeä vasten 20-paikkaisen, käsikääntöisen pistooliradan ja 3-paikkaisen lämmitettävällä ampumakopilla varustetun 50 metrin pienoiskivääriradan. Sellaisen kopin Sami rakensi seuraavillakin palveluspaikoillaan Kauhavalla ja Kuorevedellä, sekä Tikkakoskelle palattuaan vielä uudelle kivääriradalle Peuraniemeen. Ilmeisestikään rakennuslupia ei aina anottu – ei ainakaan kirjallisena, mutta Samin mukaan varuskunnan päällikön hyväksyntä niille kyllä oli.

Varusmiehiä päätehtävänään kouluttavan joukko-osaston tarpeisiin kiväärirata oli aivan riittämätön. Ratojen talkoilla rakentamisen villit vuodet olivat ohi rakentamisen koordinointi palasi keskusjohdon eli puolustusministeriön rakennuslaitokselle. Samalla talkooinnon rönsynä tehdyt länsirannan radat saivat purkutuomion. Ei niitä ainakaan ollut syksyllä 1968, kun itse kadettina varuskuntaan saavuin.

Koska seuran aktiiviampujat olivat varuskunnan ”omaa väkeä”, ei varuskunnan ampumaratojen käyttöoikeuden osalta sinällään ollut ongelmaa. Lämpökeskuksen vieressä oli Paskolammen yli ampumakatokseton 20-paikkainen 300 metrin kiväärirata. Nykyisen liikkuvan maalin radan paikalla oli katokseton, käsikäännöllä toimiva 25 metrin pistoolirata. Heti toiminnan alkuvuosina seura teki sopimuksen PlM:n kanssa ja rakensi rakennusmestari Ossi Hellmanin johdolla nykyisen 50 metrin pienoiskivääriradan ampumakatoksen lämmitettävän kopin ja taululaitteistot. Senaikaiset määräykset eivät vielä olleet kovinkaan yksityiskohtaisia luotiloukkujen osalta, mutta selkiintyivät vuosien saatossa. 2010-luvulle tultaessa Juhani Öhmanin johdolla rakennettiin ELY-keskuksen hyväksymät luotiloukut ja korotettiin taustavalli.

Kauko Saari osallistui aktiivisesti ratojen omatoimiseen rakentamiseen ja pistooliradan siirtoon nykyiselle paikalleen. Hän luvallisesti ”evakuoi” käytöstä poistuvan Vampire-kaluston hydrauliikkaa, jolla ensimmäinen koneellinen kääntökoneisto toteutettiin. Rata oli vielä kattamaton vuonna 1969, mutta PlM uudisti rataa 1970-luvulla, jolloin siihen saatiin hyvä katos, jota myöhemmin edelleen ehostettiin asuntoalueen asukkaisiin kohdistuvien meluhaittojen minimoimiseksi äänieristein. Samalla kertaa taulutasalle rakennettiin katos ja uusittiin kääntökoneisto ja ohjausautomatiikka.

Mikko Aalto ja Markku Moilanen rakensivat nykyisen liikkuvan maalin radan ajoautomatiikan vuonna 1977. Anekdoottina PlM:n suorittamasta radan käyttöönotto-tarkastuksesta kerrottakoon, että siellä ei vielä ollut ampumakoppia. Ja niinpä Mikko heitti ilmaan kainon toteamuksen kopin tarpeellisuudesta. Tähän tarkastaja totesi paikalliselle vastaavalle rakennusmestarille Olavi Laukalle, että sinähän voit varmaankin sisällyttää sen rakennusohjelmaasi. Ei ehdotus tainnut miellyttää – vaikka mies itsekin harrasti ammuntaa – niin oli muikea ilme, sillä toivomus aiheutti odottamattomia uusia kuluja, jotka visusti taloon päin kallellaan olevalle olivat kauhistus. Koppi kyllä paikalle nousi. Nykyään sotilaspoliisit ovat radan pääkäyttäjiä, koska heiltä puuttuu toistaiseksi ampumaohjelmistojen vaatimusten mukainen rata, joka on suunniteltu rakennettavaksi Peuranevalle.

Riittävän kapasiteetin omaava 300 metrin 30 paikkainen kiväärirata varusmiesammuntojen tarpeisiin valmistui PlM:n virallisena työnä Peuranevalle Luonetjärven pohjoispäähän vuonna 1969. Koska radan ampumasuunta oli kohtisuoraan päin lentokentän laskeutumislinjaa, ammunta piti ohjeen mukaan keskeyttää siksi aikaa, kun laskuosan finaalissa lensi ilma-alus. Siksi suunnitelmissa oli rakentaa myös 150 metrin rata pääampumasuuntana pohjoinen, eli kiitotien suunta. Toista rataa ei kuitenkaan saatu, vaan muutama vuosi sitten rakennettiin ampumakatos 150 metrin vallille ja 300 metrin katokseen rakennettiin vasemmalle 6 ampumapaikan lisäkatos siten, että sieltä voidaan esteettömästi ampua tauluille 1- 6. Samalla levennettiin 150 metrin ampumatasa 40-paikkaiseksi.

Vielä yksi nyanssi alkuaikojen ratojen rakentamisbuumista: Ensimmäiset vallit nostettiin lapiopelillä ja työvoimana käytettiin varusmiehiä. On niitä valleja sittemmin uusittu useaan kertaan ja siirrettykin, mutta vain konevoimalla.

Sami ehti 5 vuoden aikana luoda seuran asiakirjojen arkistodiaarin. Vuonna 1969 Sami oli siirtymässä Kauhavalle ja etsi itselleen seuraajaa yhdistyksen sihteeriksi. Hän kysyi, josko kadetti harrastaa ammuntaa. Kainon empivän myöntävän vastauksen saatuaan hän totesi, että kadetti on valittu seuran sihteeriksi ja valitusoikeutta ei ole. Ja melkein samalla tiellä tässä edelleen taidan olla.

Edellä jo mainittiin kaksi seuran maailmanmestaria. Ennen seuran perustamista Tikkakoskelle he olivat kuuluneet Keski-Suomen Ampujien kiväärijoukkueeseen. Mitään epäsopua Sami ei muista olleen uuteen seuraan siirtymisen taustalla.

Lopuksi haluan kertoa kaksi kuulemaani tarinaa Vilho Ylösestä. Minulle kerrottiin ihan varmana asiana Ville harjoitusmenetelmistä, että kilpailustressin sietokyvyn tasoa nostaakseen hän lisäsi harjoituksen stressitasoa laittamalla vaimonsa näyttämään osumia. Erikoista vain oli se, että vaimo ei ollut näyttösuojassa, vaan istui kudin sylissä taulun vieressä. Varmistin asian Villeltä, kun hirvijahdin ajomiehinä olimme ajon jälkeen palailemassa kokoontumispaikalle. Ei ollut totta, mutta se oli totta, että hän näytti kykenevän kävelemään nuorelta mieheltä jalat alta, vaikka mittarissa oli jo vuosia kaksinkertainen määrä eli liki 80.

Tottumus on toinen luonto. Ammunnassa kaikki on loppupelissä kiinni henkisestä kantista. Villellä oli voimassa oleva suomenennätys pienoiskiväärin asentokilpailussa. Sääntömuutoksen myötä taulujen koko pieneni. Ensimmäisissä ennätyskelpoisissa kilpailuissa uusiin tauluihin Ville ampui voittotuloksen ja siten uuden suomenennätyksen, joka oli numeroina täysin sama kuin edellinen ennätys!

Valmennusoppaat korostavat kovasti, että kilpailun aikana tulosta ei saa laskea. Pitää vain keskittyä meneillään olevaan laukaukseen ja tehdä se aina samalla tavoin, koska jokainen laukaus on oma erillinen tapahtumansa, joka pitää unohtaa heti sen tapahduttua. Villellä laskin oli päällä ja hän ”rankaisi” itseään huonoista osumista ampumalla korvaukseksi niin paljon kymppejä, että virheet tulivat kuitatuiksi. Tähän pystyy vain käsittämättömän vahvat kilpailuhermot omaava maailmanmestarismies ja olympiavoittaja.

Raimo